Raksha Kumar juttukeikalla.
”Lähes jokainen Intiassa kohtaa korruptiota”
Intiassa useimmat englanninkielisissä medioissa työskentelevistä journalisteista ovat keskittyneet kaupunkeihin, ja heillä on myös pääsy valtaapitävien luo. Maassa on kuitenkin tusinoittain alueellisia kieliä, ja näillä kielillä työskentelevien toimittajien taustat ovat vähemmän etuoikeutettuja. He myös saavat palkkaa verrattain huomattavasti vähemmän.
Toimittajien asema on jakautunut myös heidän omissa yhteisöissään: valta-asemissa olevat korruptoituneet henkilöt vieroksuvat heitä, kun taas heidän omat yhteisönsä arvostavat heitä.
Lähes jokainen Intiassa kohtaa korruptiota, ja esimerkiksi useimmissa suurissa vaaleissa korruptio on tärkeä vaaliteema.
Viime vuonna kuljin kollegani kanssa ympäri Keski-Intiaa tutkien tapausta, jossa korruptioita tutkineita journalisteja oli tapettu. Erään tapetun intialaistoimittajan poika kertoi minulle, kuinka hänen isänsä kunnioitettava ristiretki korruptiota vastaan palkittiin luodeilla.
Toimittajat voivat olla hengenvaarassa, mikäli he raportoivat korruptiosta. Heidän kuolemiaan ei tutkita, joten tappajat eivät joudu vastuuseen teoistaan.
Politiikasta tai uskonnosta raportoivat kohtaavat usein ahdistelua. Naistoimittajat ovat alttiimpia ahdistelulle, ja he saattavat saada jopa raiskaus- tai tappouhkauksia sosiaalisessa mediassa. Tällaisia tapauksia on ollut viime aikoina tusinoittain. The Network for Women in Media, India on julkaissut tunnollisesti kannanottonsa jokaista tällaista tapausta vastaan.
Intiassa lähteillä on hyvin vähän suojelua, ja usein lähde päättää uskoutua toimittajalle, jos pitää tätä uskottavana.
Olen ollut onnekas päästessäni työskentelemään sellaisten päätoimittajien kanssa, jotka ovat seisoneet rinnallani, kun olemme päättäneet muuttaa lähteen anonyymiksi. Kirjoitan juttuja haavoittuvaisista
ihmisryhmistä yhteiskunnassa – köyhistä, heimolaisista, maattomista, naisista. Kun lähteet jakavat tarinoitaan, se vaikuttaa valtarakenteisiin, ja sen vuoksi on paikoitellen elintärkeää suojella heitä.
Joidenkin omien juttujeni kohdalla olen muuttanut lähteen nimen ja muita tämän identiteetin mahdollisesti paljastavia tietoja. Joskus eteen tulee juttuja, joissa on tärkeää olla paljastamatta lähteen olinpaikkaa. Silloin matkustan puhelin pois päältä, en soita lähteelle, käytän viestinviejää ja niin edelleen.
Neuvoisin tänne tulevia toimittajia viettämään Intiassa mahdollisimman paljon aikaa. Jos he ovat tottuneet puhumaan neljälle eri lähteelle tuhannen merkin juttua varten, suosittelen heitä tuplaamaan tuon määrän täällä.
Raksha Kumar on intialainen vapaan toimittaja. Hänen reportaasejaan on julkaistu muun muassa The New York Timesissa, The Guardianissa, Foreign Affairsissa sekä BBC:llä.
Kumarin vinkit toimittajalle
● Varmista, että ymmärrät paikallisen kontaktisi taustat: muun muassa mihin luokkaan, kastiin ja sukupuoleen kyseinen henkilö kuuluu. Nämä tekijät vaikuttavat ihmisten tarinoihin.
● Mistä alueesta ikinä raportoitkin, yritä pysyä kyseisellä alueella. Näin koet paikan ja ymmärrät sen monimutkaisuuksia paremmin.
● Älä tarkkaile ja arvioi Intiaa länsimaisesta perspektiivistä vaan pyri arvioimaan Intiaa sen omasta perspektiivistä. Esimerkiksi Intian väestömäärä on paljon suurempi kuin monissa osissa pohjoista pallonpuoliskoa, joten henkilökohtaisen tilan käsite Intiassa poikkeaa hyvin paljon näiden alueiden maista.
● Älä yleistä juttujasi koskemaan koko maata. Esimerkiksi hindi on valtakieli ainoastaan Pohjois-Intiassa. Jos juttusi käsittelee Intiassa puhuttuja kieliä, älä sano, että kaikki intialaiset puhuvat hindiä.
Sami Sillanpää työmatkalla Kongon demokraattisesta tasavallasta huhtikuussa 2015. Kuva: Jukka Gröndahl / Helsingin Sanomat
”Pelko on terve merkki, mutta sille ei saa antaa valtaa”
Afrikassa vallassa on useita epädemokraattisia, autoritäärisiä hallintoja, joissa tietoa halutaan kontrolloida. Toimittajien työtä rajoitetaan, ja samalla aseelliset konfliktit vaikeuttavat tilannetta. On selvää, että toimittajien työ näillä alueella on vaikeaa ja siihen liittyy riskejä. Siksi tällaisille alueille juttukeikalle lähtiessä täytyy pitää erityistä huolta turvallisuudestaan. Sanomme, että kuollut toimittaja ei raportoi.
Harvoin asiat menevät täsmälleen kuten on suunniteltu. Etukäteen mietityt vaihtoehtoiset toimintatavat antavat paljon pelivaraa. Matkaan kannattaa valmistautua hankkimalla paikan päältä hyvä fikseri, sillä heidän tietotaitonsa on kullanarvoista. Fikseri tarkoittaa paikallista henkilöä, joka auttaa toimittajaa luovimaan vieraassa ympäristössä ja esimerkiksi tulkkaa tarvittaessa. Fikserin voi löytää kollegoiden, paikallisten journalistien, kohdemaassa toimivien järjestöjen tai esimerkiksi alueella asuvien suomalaisten kautta.
Mogadishussa matkareportaasia tehdessämme majoituimme tarkasti vartioidulla alueella betoniseinien ja piikkilankojen takana, ja liikkeelle lähtiessämme meitä turvaamaan oli palkattu joukko aseistettuja turvamiehiä. Turvallisempaa se ehkä olikin, mutta toisaalta ylenpalttiset turvajärjestelyt herättävät myös paljon huomiota ja voivat joskus jopa kääntyä itseään vastaan. Toinen tapa on pitää mahdollisimman matalaa profiilia ja sulautua massaan – näitäkin reissuja olen kokenut. Äärimmäiset hankaluudet ovat toki harvinaisia, mutta aina välillä kuitenkin toimittajia siepataan, pahoinpidellään ja tapetaan.
Lähteitä hankkiessa paras vinkki on tutustua paikan päällä toimiviin järjestöihin ja paikallisiin journalisteihin, sillä heillä on kokonaiskäsitys alueella vallitsevasta tilanteesta. Järjestöjen kautta saa myös kontakteja sekä vihjeitä paikoista, joissa on syytä vierailla. Suuri kysymys lähteiden kanssa työskennellessä on turvallisuus. Esimerkiksi Somaliassa ei voi kadulla vaan haastatella ohikulkijoita, sillä länsimaalaiselle toimittajalle puhuva ihminen voi joutua hankaluuksiin.
On toimittajan vastuulla olla johdattamatta kontakteja ja lähteitä vaaraan. Haastattelutilanteessa minulla on yleensä kaksi lehtiötä, joista toinen vain hämäykseksi mahdollisen muistiinpanovälineiden takavarikoimisen vuoksi. Varsinaisen haastattelulehtiön työnnän piiloon boksereihin. Myös valokuvaajalla on usein matkassa kaksi muistikorttia, joista toinen sisältää vain ei-julkaistavaksi tarkoitettuja geneerisiä kuvia.
Olen pelännyt joissakin työtilanteissa. Pelko on terve merkki, mutta sille ei saa antaa liikaa valtaa. Usein ikäviltä kuulostavat maat silti ovat kaikkea muuta kuin ikäviä. Huonosti voi kuitenkin käydä vaikka Helsingissä katua ylittäessä. Todennäköisyys siihen on kutakuinkin sama kuin joutua terroristi-iskuun Nairobissa.
Sami Sillanpää on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, joka on työskennellyt myös lehden ulkomaantoimituksen esimiehenä. Vuonna 2015 Sillanpää toimi Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Etelä-Afrikan Johannesburgissa.
Sillanpään vinkit toimittajalle
● Selvitä pohjamutia myöten mihin olet menossa, kohdemaan poliittinen tilanne on tärkeää ymmärtää.
● Kohtaa jokainen paikallinen ihminen tasavertaisena, alentuva suhtautuminen on epäammattimaista.
● Älä koskaan oleta mitään, vaan selvitä asiat paikallisten järjestöjen sekä jo paikan päällä työskentelevien journalistien avulla.
● Pelko pitää valppaana – älä kuitenkaan anna sen hallita.
Maria Manner pienlentokoneen käynnistyshommissa juttukeikallaan Porto Ricon laittomilla kultakaivoksilla Brasiliassa. Kuva: Thomas Fishermann / Die Zeit
”Esiinnyin kerran sairaanhoitajana”
Päädyin Brasiliaan alun perin sattumalta, kun tein siellä parin päivän välilaskun matkallani Argentiinaan. Tuntui, että maassa oli tapahtumassa jokin murros, josta en tiennyt tarpeeksi. Halusin perehtyä lisää maan historiaan, kulttuuriin ja meneillään olevaan yhteiskunnalliseen murrokseen.
Kun tein ensimmäistä kertaa juttukeikkaani brasilialaisessa favelassa eli köyhällä asuinalueella, olin pukeutunut kukkamekkoon ja rantasandaaleihin. Vastaan tuli brasilialaisen TV-kanavan toimittaja armeijan panssarivaunun kyydissä, päällään luotiliivit ja kypärä. Hän katsoi minua merkitsevästi: ”Tiedätkö yhtään missä olet?”
Ulkomainen toimittaja voi päästä Brasiliassa helpommalla kuin paikallinen. Juttujen aiheet vaikuttavat tietysti asiaan. On eri asia kirjoittaa faveloiden viemäröintijärjestelmästä ulkomaiseen lehteen kuin tehdä paikallisena tutkivaa journalismia järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tiedän paikallisia toimittajia, jotka ovat joutuneet muuttamaan maasta väliaikaisesti uhkailujen takia.
Uhat ovat toki todellisia myös ulkomaisille toimittajille, ja ne vaihtelevat paljon alueittain. Yhden maan ja yhden kaupungin sisällä voi olla monta erilaista todellisuutta. Tein kerran juttua Venezuelanpääkaupungissa Caracasissa sijaitsevista alueista, joita hallinnoivat hallitusta tukevat aseistautuneet jengit. Jokin kysymykseni sai jengiläiset ärsyyntymään, ja he alkoivat tivata, olemmeko vallankumouksen puolella vai vastaan. Yritin perustella, että olen vain tekemässä juttua puolueettomasti, mutta se ei tietenkään mennyt läpi. Tilanne äityi melko kuumottavaksi, kunnes italialainen kuvaajani nosti paitansa ja esitteli jengiläisille vatsaansa tatuoidun Che Guevaran. Tilanne raukesi siten.
Monesta haastavastakin tilanteesta selviää, kun kertoo avoimesti, mitä on tekemässä. Tosin tilanteissa, joissa yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa ei muuten saa selville, on Journalistin ohjeiden mukaan sallittua olla ilmoittamatta ammattiaan. Esiinnyin kerran Venezuelassa sairaalaa vartioiville kansalliskaartin jäsenille sairaanhoitajana, sillä sairaalaan oli ulkomaalaisilta toimittajilta pääsy kielletty. Sairaalassa kuitenkin kerroin haastateltaville, kuka olen ja mitä olen tekemässä.
Lähteiden suojelu on oleellinen osa työtä. Suojelun taso riippuu aiheesta, maasta ja lähteen tilanteesta. Toisinajattelijoita haastateltaessa on mietittävä tarkemmin, millä tavoin haastattelut sovitaan, sillä viestiyhteyksiä saatetaan tutkia.
Paikallisista toimittajista ja fiksereistä voi olla suuri apu kontaktien löytämisessä ja yhteydenpidossa haastateltaviin.
Kännykkä on joskus hyvä väline juttukeikoilla, sillä se ei välttämättä herätä samalla tavalla ulkopuolisten mielenkiintoa ja ärsytystä kuin esimerkiksi videokamera ja muistilehtiö. Juttukeikkojen jälkeen siirrän kännykässäni olevan aineiston heti jonnekin turvallisempaan paikkaan.
Ulkomaille lähteville toimittajille annetaan usein rutkasti varautumisohjeita, jotka on tärkeää ottaa huomioon. Lopulta kaikki on kuitenkin kiinni siitä, haluavatko ihmiset jakaa tarinansa kanssasi. Se vaatii luottamuksen voittamista, avointa mieltä ja kärsivällisyyttä.
Maria Manner on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Vuonna 2014 Manner toimi Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana Brasilian Rio de Janeirossa.
Mannerin vinkit toimittajalle
● Sinnikkyys ja aktiivisuus ovat valttia, kun haluaa saada tietoa paikallisilta viranomaisilta. Sähköpostiviestiä ei vielä lasketa yhteydenotoksi.
● Opettele käyttämään turvallisia sähköisiä viestimiä, kuten Signal tai salattu sähköposti.
● Paikallisilla oppailla on kullanarvoista tietotaitoa, kuten mitä ja mistä kuvakulmasta faveloissa saa kuvata, jotta välttyy hankaluuksilta ja hengenvaaralta.
● Älä aseta lähteitä vaaraan, jos aiheeseen liittyy riskejä. Muistilehtiöön ei kannata kirjoittaa suoraan lähteen nimeä ja yhteystietoa siltä varalta, että viranomaiset tarkistavat toimittajan tavarat.